Totuuden kulttuuria

Kulttuurista puhuttaessa tarvitaan taustamusiikkia, ja mikä sopisikaan tähän postaukseen paremmin kuin itsensä Matti Rossin sanoittama ja KOM-teatterin esittämä klassikko "Kolme pikku miestä" vuodelta 1971.


Asiaan. Totuuden kulttuuritoimitus varmistaa tänään Meinhofin rehabilitoinnin julkaisemalla toisen arvioinnin Sirola-yliopistosta lähtöisin olevan Katriina Lehdon varsin kuvaavan nimen omaavasta kirjasta Ulrike Meinhof - Lähemmäs totuutta, ei todellisuutta. Arvostelijana on tällä kertaa todellinen Puolueen aidon Saksan tuntija Seppo Hentilä.

Hän opiskeli 1970-luvun alkupuolella DDR:ssä ja oli myöhemmin mukana järjestämässä suomalais-itäsaksalaisia historiantutkijoiden seminaareja. Kumpaakaan roolia on vaikea ajatella ilman jonkinlaista kytkentää DDR:n valtakoneistoon ja Stasiin.

Seppo kysyy arviossaan Avaisitko, jos Ulrike Meinhof koputtaisi? ja oikea vastaus tulee Lehdon nimiin puettuna.

Berliinissä asuva suomalainen tutkija Katariina Lehto avaisi ovensa Ulrikelle vieläkin. Hän kuuntelisi tarkasti, mitä Meinhofilla olisi sanottavana tämän päivän maailmanmenosta.

Lehto on kirjoittanut Meinhofista lämminhenkisen elämäkerran, jossa hän yrittää ymmärtää päähenkilönsä ratkaisuja. Toisin kuin saksalaisessa tutkimuksessa yleensä on tapana, Lehto hakee selityksiä Meinhofin valintoihin ottaen huomioon hänen koko elämänsä, myös ajan ennen 14. toukokuuta 1970, jolloin Meinhof joutui painumaan maan alle.

Lehdon Meinhofin ratkaisuja ymmärtävä tulkinta ei missään nimessä tarkoita terrorismin hyväksymistä – vaikka hän ei Meinhofia terroristiksi kutsukaan, vaan puhuu useimmiten hänen "RAF-toiminnastaan".

Eipä tietenkään. Edellisessä arvostelussa mukana olleet maininnat tämän RAF-toimitsijan innoittamista tasavaltalaisista on unohtunut Hentilän 3/4-osaa kulttuurietusivusta vievästä arvostelusta. Aivan sattumalta yhdelle näistä onkin sitten omistettu etusivun loput neljäsosaa. Rosa Meriläinen siinä toteaa Penaksi kutsutun arvostetun herätyskellon haisevan hyvälle. Jo oli aikakin saada Pena Totuuden lehdille; hän on ollut sieltä lähes korvia huumaavan hiljaisuuden vallitessa kummasti kadoksissa edellisestä Meinhof-ylistyksestä lähtien.

Takakannen mukaan Linkola on saanut jo geeniperintönä ylivertaiset ruumiin ja hengen ominaisuudet. Aloituslause lupaa hänen olevan merkittävin elossa olevan suomalainen.
---
Göran Ekström kirjoittaa siitä, miten ihminen, joka kärsii tuhoutuvan luonnon mukana, ei pysty oleman maltillinen mielipiteissään ja toimintatavoissaan. Tästä maailmantuskasta nousevat Linkolan saarnat ja siitä löytävät kaikupohjaa aina uudet vihreän herätyksen saaneet nuoret.

Tulevaisuudentutkijat eivät välttämättä arvosta ennustusmetodia, jossa eläydytään metsän kärsimyksiin. On kuitenkin selvää, että tieteellisilläkin menetelmillä päädytään varsin apokalyptisiin ennustuksiin ilmastonmuutoksen vaikutuksista, mikäli valtioita, yrityksiä ja ihmisiä ei pakoteta laeilla ja velvoittavilla sopimuksilla muuttamaan luonnonvaroja tuhlaavia tapojaan.

Linkola on kuitenkin monin verroin karismaattisempi kuin keskivertotutkija. Siksi hänen asemaansa koko suomalaisen vihreän liikkeen herätyskellona ei pidä vähätellä.

Ei vähätellä, ei. Pikkupoika ei myöskään vähättele sitä Totuuden mieleen ollutta näytelmää, jonka kokosivun arvostelussa kulttuuritoimitus kertoi mm. yleisön hurranneen seisaaltaan aivan kuin ennen politbyroon istunnoissa. Näytelmähän oli jopa Keisarinnan mieleen, eikä silloin kulttuurisivuilla edes mainita epäoleellisia detaljeja kuten uusisuomi.fi meni tekemään:

Paikalla olleen STT:n toimittajan mukaan osa katsojista tuli tuohtuneena ulos salista.

Sen sijaan joku 92-vuotias Gunnar Laatio kehtaa heittää täyslaidallisen uusisuomi.fi:n haastattelussa.

Otetaan aluksi Kristian Smedsin Kansallisteatterille ohjaama Tuntematon sotilas.

– Ei kenelläkään olisi tullut mieleen ampua tasavallan presidenttejä. Tämä on raakaa pilantekoa, kun halveerataan sillä tavalla. Arvot eivät ole nykyisin ihan samat kuin sodan aikana. Perusteellisen mitättömäksi ovat sen tehneet, ei sitä kannata kenenkään veteraanin mennä katsomaan, sanoo Laatio.

Näkökulma on toinen kuin aikamme taidekriitikoilla. Se on johtajatehtävissä palvelleen sotilaan, sotilaan, joka kävi läpi viime sotiemme kuuluisat taistelukentät: Summan talvisodassa sekä Karhumäen ja Ihantalan jatkosodassa.

Realismi on taidemuotona selvästikin sellainen, joka tehoaa Suomen sotaveteraaniliiton kunniapuheenjohtajana toimivaan Laatioon. Sitä on tarjolla Åke Lindmanin ohjaamassa Tali-Ihantala-elokuvassa.

– Aika paljon tuli se tunne, joka siellä oli. Annan täyden tunnustuksen ohjaajalle.

Tälle elokuvalla myös Totuuden kulttuuripenaali Veli-Pekka Leppänen antaa oman tunnustuksensa päivän NJET-tiedonantajassa otsikolla Tali–Ihantala 1944 on sekava elokuva.

Tali-Ihantalasta puuttuu yritys edes jonkinlaiseen taiteelliseen näkökulmaan.

Luojan kiitos! Pikkupoika taitaa käydä katsomassa kotimaista elokuvaa pitkästä aikaa.

Kolme pikku miestä lumessa tallustaa.
Jo vuonna seitsemäntoista he lähtivät kulkemaan.
Vuonna kaksnollanollaseitsemän yhä porvari hallitsee,
mutta kommunismin pauloissa viel' on Totuuden aatokset.