Unkarin kansannousu, osa II: Totuus

Maailmalla (ja erityisesti Unkarissa) on laajalti levinnyt täysin kummallinen näkemys tästä vuoden 1956 ns. kansannoususta. Maailman johtavista ulkomaan reportaaseistaan tunnettu Totuus yrittääkin epätoivoisesti oikoa näitä virhekäsityksiä. Tänään balansoitua ja puolueetonta ulkomaanjournalismia harjoittava lehti muisti unkarilaisia heidän juhlapäivänään kirjoituksella, jonka otsikkokin, Unkarilaiset juhlivat kansannousun vuosipäivää eriseuraisina (*), tiivistää oleellisen unkarilaisista ja heidän pikku kapinastaan.

Varsinaisiin tapahtumiin puuttuikin Veli-Pekka Leppänen kulttuurisivujen etusivulla jo eilen. Veli-Pekka selventää vuoden 1956 tapahtumien oikean perspektiivin haastattelemalla artikkelissa Unkarin kansannousun perintö - Silminnäkijä palasi taistelupaikalle [ilmaisversio] tapahtumat omin silmin todistanutta, aiheesta juuri kirjan kirjottanutta, Sakari Seliniä. Sakari on ennenkin kunnostautunut historian virheiden oikaisijana ja on varsinainen aitojen isänmaallisten historoitsija. Heti haastattelun kärkeen Sakari tyrmää kaikki haihattelevat historiantutkijat.

"Päästiin vain viimeiseen kadunkulmaan asti, pidemmälle ei. Radiotalolla ammuttiin jo kello seitsemän aikaan täyttä päätä, väittäkööt historioitsijat mitä hyvänsä! Minä kuulin!" Selin sanoo.

Täysin käsittämättömästi vuoden 1956 epäjärjestystä kutsutaan "kansannousuksi"; oikeampi nimi lienee "kansan"nousu. Annetaan Sakarin selventää.

Selin ei usko, että kansannousun taustalla olisi ollut vain kansan närkästys ja kapinamieli. Hän näki jo samana iltana aselasteja Budapestin keskustassa.

"Meitä vastaan keskustassa ajoi kuorma-autoja täynnä armeijan aseita. Niitä tuli esikaupungista, nuoret unkarilaiset kaverit lavalla, menossa valtaamaan strategisia kohteita. Ei sellainen onnistu spontaanisti parissa tunnissa."

Selinin teorian mukaan suunnitelmien takana olivat pienet vastavallankumouksellisten ryhmät, jotka käyttivät kansan ja opiskelijoiden tyytymättömyyttä hyväkseen ja havittelivat kapitalismin palauttamista Unkariin."

Jo alkutahdit olivat niin tarkkaan laskettua pienen piirin hommaa, että sitä oli – ja on – vaikea kutsua kansannousuksi."

Pahat kapitalistithan, olisikohan ollut muutama sionistikin mukana, ne siellä häärivät. Eikä tavoitteena ollut enemmän eikä vähemmän karmeaa kuin kapitalismin palauttaminen. Ja mitä he saivatkaan aikaan!

Selin kierteli kapinallisten hallitsemaa Budapestiä. Hän todisti hävitystä, ryöstelyä ja kirjarovioita, taistelunnujakoita, ruumiita kaduilla.

"Pahinta olivat tapetut ihmiset: pahoin silvottuna, päät murskana, riisuttuina ja häväistyinä. Eräs nuori sotilas oli sotilaspuvussaan selällään katukäytävällä, hakattuna, silmiä ei kuitenkaan ollut puhkottu: alavatsaan oli isketty pystyyn pistin ja sen nojaan (entisen puoluejohtajan) Mátyás Rákosin kuva, todella vaikuttavasti aseteltu nuoren miehen viimeinen näkymä. Oliko hän vielä ollut elossa, kun se oli tapahtunut?"

Viattomia rauhaa rakastavia kommunisteja oli kidutettu ja tapettu aivan säälimättömästi mitä makaaberein tavoin. Selin ei kuitenkaan antanut periksi vaan uskoi Hyvien voittoon.

Vakaumuksellisena kommunistina Selin toivoi, että kapina tukahdutetaan ja kaaos loppuu.

Kapinaa kukistamaan saapuivatkin neuvostojoukot. Kreml asetti 4. marraskuuta valtaan puoluesihteeri János Kádárin. Toisin kuin monet unkarilaiset, Selin ei pidä tätä petturina, vaan miehenä, joka palautti järjestyksen.

Vaihtoehto olisi ollut Selinin mielestä kaamea: "Kapitalismiin palaavasta Unkarista olisi tullut hirvittävä sodanpesäke, Keski-Euroopasta sosialismin ja kapitalismin avoin taistelutanner."

Ajatelkaahan mikä olisi ollut vaihtoehto ellei Sankarit olisi saapuneet: Unkariin olisi tullut se kannibalistinen kapitalismi jo vuonna 1956! Sankareiden urotyöllä oli tietenkin hintansa.

Unkarin kansannousussa kuoli noin 3 000 ihmistä. Vuosina 1957–61 Unkarin hallitus teloitutti 360 ihmistä, myös kansannousun symboliksi kohonneen pääministeri Imre Nagyn.

Selin sanoo, ettei hyväksy kuolemantuomioita, muttei pohdi julmuuksia sen enempää: "Tuollaiset näköjään kuuluvat erilaisten mullistusten ylilyönteihin."

Niin, turha niistä julmuuksista sen enempää, kapitalistien kätyreiden julmuudethan tulivatkin jo kerrottua aiemmin.

Selin ei kuulu niihin, jotka Neuvostoliiton romahduksen ja Itä-Euroopan itsenäistymisen jälkeen olisivat katuneet ideologista menneisyyttään. "Me olimme sotilaita eri puolilla rintamaa", hän toteaa kirjassaan toimittajan työstä kylmän sodan aikana.

Täsmälleen! Ja vaikka lopullista voittoa ei vielä saavutettukaan, niin ainakin unkarilaiset pääsivät nauttimaan paratiisista vielä 35 vuotta lisää. Kyllä siitä sietääkin olla ylpeä.

Kun Totuuden sunnuntaipainoksen lukija oli näin saanut oikean kuvan Unkarin 50 vuotta vanhoista tapahtumista, olikin hyvä siirtyä ahmimaan Oikeaa tietoa heti seuraavalla sivulla olleen Veli-Pekan toisen artikkelin,
Leninin nimeen, Stalinin hengessä, syövereistä:

Politiikan nimittelyvarastosta löytyy ruma stalinisti-sana, johon on löysähkösti turvauduttu erilaisissa karkeissa leimaamisissa. Harvoin herjaaja on tiennyt, millaiseen historian ilmiöön tuli viitattua.

Pikkupoika jää mielenkiinnolla odottamaan mitä [ruma sana] Veli-Pekka kirjoittaa Totuuden kulttuurisivuilla elokuussa 2008: kaihoisia rakkausrunoja vapauden panssareiden telaketjujen sulosointuisesta kolinasta?

[(*) Sananlaskut 18:1, vuoden 1932 painoksen mukaan:

Eriseurainen noudattaa omia pyyteitään; kaikin neuvoin hän riitaa haastaa.]