Maailmanloppu tulee!

Näköradion Pasi Toiviaisen ylläpitämässä Puolueen ilmastototuuden etutaistelijoiden blogissa Sinikka Hiltunen kiteyttää niin monen tosilahkolaisen tunnelmat katastrofin ollessa tosiasia.

Taisi olla viimeinen tilaisuutemme oikeasti tehdä jotain. Tämän jälkeen vain seurataan sivusta, miten katastrofit toisensa jälkeen hävittävät ensin kasvi- ja eläinkuntaa ja sitten (satoja) tuhansia ihmisiä maan päältä jättäen loput kärsimään. Melkein toivoisin asuvani jossain muualla kuin täällä turvallisen alueen keskellä, jossa elämä jatkuu vielä kauan ja jonne kaikki tulevat ilmastopakolaiset suuntaavat kulkunsa (vrt. viimeisin Tiede-lehti). Ei tarvitsisi katsella ja todeta olleensa oikeassa, vaan kuolisi saman tien eikä edes välttämättä tietäisi, mistä oma kurjuus oikeasti johtuu. Juuri tällä hetkellä en todellakaan toivo itselleni pitkää ikää! Huokaus.

Niinpä, olo on kuin halvaantuneella kun pelastuksen juna on juuttunut tunneliin, vaikka jotkut yrittivät kaikkensa.

Tilanne on kuin halvaantunut. Lisäksi muutamat johtajat, kuten Venezuelan presidentti Hugo Chavez ja Bolivian presidentti Yvo Morales, ovat ohittaneet itse ilmastokeskustelun kokonaan ja syyttäneet kaikesta pahasta kapitalismia - ja etenkin Yhdysvaltoja - sekä tarjonneet pelastukseksi sosialismia.

Myös maailman ensimmäistä ilmastosotaa käyvä Sudan oli tiukkana.

Kriittisimmät kannanotot tulivat Latinalaisen Amerikan Venezuelasta, Kuubasta, Boliviasta ja Nicaraguasta sekä pienestä Tyynenmeren saarivaltiosta Tuvalusta.

Myös Sudan vastusti sitoumusta tiukasti. Ilmapiiri kokoussalissa kiristyi jopa mauttomuuksiin asti, kun alusta asti kärkkäänä mukana ollut Sudan vertasi ilmastonmuutoksen aiheuttamia kuolemia Afrikassa tietoiseen kansanmurhaan.

Eipä ihme että Totuuden kommenttiosastolla on jo hyydytty kylmään tietoisuuteen; Anu (Totuuden penaali?) tiivistää:

Planeetan ekosysteemin suurin katastrofi miljooniin vuosiin on edessä ja johtajamme todistavat rahavallan johtavan maailmaamme. Planeettaa ei voi pelastaa, koska se ei sovi kvartaaliajattelun maailmankuvaan. Tämä on kuin absurdia teatteria, synkintä mustaa komediaa, jossa maailmanloppu on väistämätön koska sen välttäminen ei ole tuottoisaa. Niin kaunis näytelmä ja samalla niin karmiva, sillä näytelmä on totta, elävintä elämää, paitsi siellä, jossa elämä lakkaa kun ekosysteemi romahtaa tai vesi ottaa valllan. Atlantis oli fiktiota, mutta Tuvalu on täyttä totta. Minä olen tuvalulainen, me olemme kaikki tuvalulaisia.

Juuri näin, mutta onko kellään havaintoa Johanna Mannilasta? Pikkupoika on huolissaan.